Kirjoitin keväällä 2007 alla olevan tekstin, mutta en saanut sitä silloin julkaistuksi blogin puutteen takia. Tein kuitenkin Michael Baronelle vastaavanlaisen lyhennelmän, kun hän oli kiinnostunut sekä uruista että paikasta.
"Mielenkiinnolla olen seurannut sitä tapahtumasarjaa, millä Lahden Sibeliustaloon hankittiin urkuja. Tunnustusta on annettava jo pelkästä sinnikkyydestä niille, jotka tähän puuhaan ryhtyivat ja uskoivat asiaansa. Niinpä uteliaana suunnistin sitten vihkiäiskonserttiin mielessäni vielä Hannu-Ilari Lampilan juttu Helsingin Sanomissa. Odotettavissa olisi siis uusi kokemus urkukonsertin muodossa.
Vaikka
urkujen fasadi ei tehnytkään minuun erityistä vaikutusta, saatoin kuitenkin
etukäteistietojen perusteella odottaa jotakin, mitä en olisi aiemmin kuullut.
Aluksi totesin, että sekä Hans-Ola Ericsson että Colin Walsh olivat valinneet
esityksiinsä varsin vähäeleisiä kappaleita, joiden perusteella uruista tai
niiden voimavaroista ei saanut vielä kokonaisvaltaista käsitystä. Vasta Walshin
Vierne toi esiin häivähdyksen konserttiurkusoinnista. Niinpä ajattelin, että
kunhan Kalevi Kiviniemi istuu pallille, sitten saan kuulla, mitä uruista
todella lähtee.
Mutta
mikä pettymys! Tunnelma lässähti kokonaan urkujen voimattomuuteen. Niistä
puuttui täysin matalien taajuksien antama teho, eikä ylärekisterikään soinut
odottamallani tavalla. Esimerkiksi pari trumpettiriviä fasadissa olisi tuonut
maukasta lisäväriä sointiin. Urkulistassa oli myös maininta
korkeapainepillistöstä, äänikertana Tuba Mirabilis, jonka vaivoin erotin muun
äänimassan seasta ilmeisesti sen puutteellisen tehon vuoksi.
Aiemmat
kokemukseni konserttiuruista olen saanut kuuntelemalla itse paikalla mm.
Melbournen kaupungintalon soitinta, jota pidetään tätä nykyä eräänä maailman
parhaista, sekä Sanfilippon maailman suurimpia Wurlitzer -teatteriurkuja, jotka
edustavat monipuolisinta urkutyyppiä ja jotka kiistatta ovat siinä maailman
parhaat. Molempia urkuja olen saanut kuulla levyn teon yhteydessä
huippu-urkurin eli Kiviniemen käsittelemänä, Wurlitzeria myös siellä aiemmin
äänittäneiden soittamana.
Näiden
kokemusten jälkeen olin nielaista aamukahvia väärään kurkkuun, kun luin
Lampilan arvion Lahden konsertista. En ole ikipäivänä nähnyt sellaista
ylihehkutusta kuin hänen juttunsa oli. Kyllä liioittelussakin tulisi sentään
joku tolkku olla. Missä oli se ”monumentaalinen sointienergian voima”? Kun
äänitimme Kiviniemen kanssa materiaalia Waltzing Matilda -albumia varten
Melbournessa, niiden urkujen äänivarat saivat salin lattian tärisemään niin
voimakkaasti, että se puolestaan sai viiden metrin mikrofonijalat huojumaan. SE
oli monumentaalista voimaa! Vastaavanlainen kokemus syntyi myös Sanfilippon
Wurlitzerin äänivaroja kuunnellessa. Se se vasta oli huumaavaa ja ekstaattista!
Molempien urkujen maksimi äänenpaineen saattoi tuntea jopa suoraan kehossaan!
Lampila
itse todistaa urkujen voimattomuuden ilmoittamillaan desibeliarvoilla. Jos urut
soivat salissa kovimmillaan 95 dB:n voimalla ja orkesteri 115 dB:n, se
merkitsee, että urkujen aikaansaama maksimi äänenpaine on kymmenesosa ja
vastaava teho sadasosa orkesterin arvoista. Ja absoluuttisestikin, 95:n dB:n
äänenpaine ei ole vielä mitään kunnon konserttiuruille.
On selvää, että urut ovat tuohon tilaan liian vaatimattomat etenkin matalimpien äänikertojen osalta. Kun ainakin täysi yleisö vielä vaimentaa salin jälkikaiunnan minimiin, niiden teho jää pelkän suoran äänen varaan. Akustiikka ei siten tue urkujen sointia, ja lopputulos on sitten soittajastakin riippumatta varsin voimaton. Tämä on valitettavaa, koska urkujen maksimi volyymi rajaa sen dynamiikan, mikä urkurilla on käytettävissään."
